< Home | CV | Press | in English >

 

Työskentelystä
_______________________________________________________________________________________________

Aineellinen kuva

Käsin tehty kuva on aina aineellinen, koostui se sitten paksusta maalista kankaalla tai lyijykynän viivasta paperilla. Maalaaminen ja piirtäminen ovat käden ja silmän välistä yhteistyötä, ja aineellisuus on tuon yhteistyön lähtökohta. On vaikeaa puhua maalauksen sisällöstä ilman, että puhuu sen tekniikasta ja materiaaleista. Maalauksen erottaa muusta kuvasta juuri kerroksellisuus ja konkreettisuus. Nämä ominaisuudet tekevät maalauksesta omalaatuisen ja voimakkaan aineettomaan kuvaan verrattuna. Maalaus ei koostu ilmassa leijuvaan pintaan levitetyistä kaksiulotteisista värialueista, vaan se on kolmiulotteinen kuvakerrostuma.

Kerroksia muodostavat maalit ja muut materiaalit ovat erottamattomia aiheestaan. Muotoa, jonka aine on ottanut, ei voisi olla ilman ainetta. Muoto on ainetta. Maalaus on konkreettinen, ei esitys konkreettisesta. Kolmas ulottuvuus ei siksi perustu perspektiiviin tai valon ja varjon illuusioon: maalauksessa on aikatila, kerrostuma, joka peittyy tai hajoaa pois paljastaen aiemmat kerrokset. Sama tila on mahdollista löytää myös piirustuksessa. Joskus kynä puhkaisee paperin tai toiselle puolelle tehdyt jäljet syöpyvät kuvan takaa näkyville. Pinnan läpäisy sekä paperilla että kankaalla ei ole pelkästään osa tekniikkaani, vaan se nivoutuu myös vertauskuvana yhteen kuvan aiheen kanssa. Kerrokset ovat kuin ihmisen ihoa tai maankuorta.

Maalauksilleni ominaisia piirteitä ovat rikkinäisyys ja poissaolo. Sekatekniikka ja kollaasi sekä dekollaasi eli kerrosten poistaminen ovat yhtä tärkeitä tekotapoja kuin maalin lisääminen kankaalle. Maalaaminen perustuu epäonnistumiselle, epäilylle, virheille, saavuttamattomalle. Kerrosten väliin jäävät tai työhuoneen lattialle revityt kuvat ovat välivaiheita liikkeestä, jossa maalaus muodostuu. Samoin valmis maalaus on usein alku toisen maalauksen prosessille, joka johtaa taas uuteen kuvaan. Maalaukset ovat otoksia kuvavirrasta, josta vain osa päätyy näkyväksi. Välillä kuva on vain poistettava ja annettava puuttumisen näkyä. Maalaus ei ole pelkästään tausta näkyvälle, myös poissaolevalla on siihen voimakas vaikutus. Lopputulos ei ole niinkään se, mikä on syntynyt, vaan se, mikä on jäänyt jäljelle.

 

Aineen väri

Kerrosten peittäminen ja poistaminen ovat samaan aikaan sekä etsimistä ja esiin tuomista että pidättäytymistä ja luopumista. Puuttuminen virittää kuvaan jännitteen, ja vähemmän on enemmän myös värissä. Voimakas väri on kovaa ääntä, enkä halua, että maalaus ottaa tilaa, vaan toivon sen luovan oman tilan, johon mennä sisään. Värin vaikutus on voimakas ja vaarallinen. Yritän nähdä maalauksen alkuaineet ilman lisättyä väriä. En ajattele väreinä, vaan aineina, joiden väri ei muutu eri valossa. Haluan, että materiaalista tulee maalauksessa likaa, kangasta, luuta, nahkaa, maata, öljyä, puuta ja muita konkreettisia elementtejä. Voinko luoda hahmon tai tilan ilman väriä tai valoa ja varjoa? Onko väritöntä materiaalia, joka olisi maalauksessa olevan muodon aine? Mikä on jäljen väri?

Musta ja valkoinen ovat väreistä voimakkaimmat, absoluuttiset. Myös eri materiaalien valkoinen ja musta ovat erilaisia. Kiiltävä musta pinta, jonka monet maalikerrokset ovat tasoittaneet, heijastaa maalauksen ulkopuolista tilaa, se on elävä ja kaikkea muuta kuin kuollut tai neutraali. Kankaan valkoinen on puhdas alkusumu, kun taas paksu valkoinen maali, joka on imenyt itseensä hiekkaa, muuttuu kuivuttuaan luuksi ja kiveksi. Maalausmateriaalit väreineen ovat uuden maailman alkuaineita. Maalaus on maaginen rajapinta, jossa materiaali muuttuu maalaukseen kiinnittyessään todelliseksi materiaksi, eikä vain esitä materiaa. Materiaali ei muutu, eikä pysy samana. Siitä kasvaa uusi todellisuus, jolla on omat lakinsa ja aineensa. Tuntoaistiin perustuva idea on kuvan lähtökohtana usein yhtä tärkeä kuin visuaalinen idea. Jos materiaali väreineen tuntuu maalatessa oikealta, silloin maalaus on oikealla tiellä. Tai pikemminkin kun materiaali on muuttunut maalauksessa oikeaksi. Sen tuntee silmien kautta.

 

Elävä ja eloton ihminen

Maalaan ihmistä näkyväksi, mutta samalla yritän puhdistaa sen tunteista ja merkityksistä niin, että jäljelle jää kokonaisvaltainen hiljaisuus ja avoin tyhjyys. En ole kiinnostunut ihmisen persoonasta, enkä halua kertoa tarinoita. Etsin jotain näiden ominaisuuksien alta. Aihe ja symboliikka toimivat usein kehyksenä tai polkuna maalauksen toden tunnulle, jossa on maalauksen ainutlaatuinen voima ja sisältö. Esimerkiksi kuvieni kallomainen, katseeton pää on minulle nimettömän ja ajattoman, yksilöitä yhdistävän pohjakerroksen vertauskuva. Se on tausta persoonia määritteleville lihaksille, rasvalle ja jänteille. Se on ihminen ennen minäkuvaa, tai sen jälkeen.

Haluan nähdä kerrosten alle, asioiden olemuksen vailla ominaisuuksia. Myös olemassaolo sellaisenaan on mielenkiintoisempi kuin asiat, joilla se usein peitetään. Asennoidun ihmisen kuvaamiseen niin, että yritän unohtaa käsitteet, nimet ja opitut toimintamallit, käyttötarkoitukset, sovinnaisuudet ja itsestäänselvyydet. Siksi ihminen näyttäytyy maalauksissani usein vääntyneenä, kuluneena ja paljaana. Anatomia hajoaa totuttujen asentojen ja tehtävien mukana.

Maalausteni ihminen on haavoittuvainen ja kömpelö, mutta heikkoudessaan vahva. Se on sijoiltaan ja hämmentynyt, samaan aikaan elinvoimainen ja muumioitunut. Ihminen on maalauksissani luonnon kuluttama, samalla tavalla kuin luonto on sen kuluttama. Ihminen on ruumista muistuttava maisema. Se makaa maan kuorella kurottaen avaruutta kohti. Ihmisruumis on kuin tila, joka taipuu tai tuhoutuu joka liikkeellään. Jos se liikkuu, se muuttuu toiseksi. Se syntyy ja luo sitten nahkansa maalauksessa yhä uudelleen. Kuvaamani ihminen on unohtanut, kuinka tämä ruumis rakentuu tai toimii yleisesti sovitulla tavalla. Se on vain ihmisen muotoinen olio. Sen kasvoilla paistaa tietoisuus luonnosta ja sen laeista sekä puhdas olemassaolo ennen tietoa. Ihminen on jähmettynyt kuvassa viimeiseen hetkeensä, jossa se kokee kaiken ensimmäistä kertaa.

 

Epäsuhta

Maatuvan ruumiin ja pysyvyyttä etsivän mielen välillä on suuri epäsuhta. Tietynlainen turtuminen olemassaoloon saa meidät etsimään jotain muuta näkyvän takaa, kun pelkkä olemassaolo ja todellisuus eivät enää riitä, ja epäsuhta kasvaa liian suureksi. Ruumiin elinkaaren aikana mieli janoaa, oppii, pitää asioita rakkaina ja se taistelee kyllästymistä, unohtamista ja luopumista vastaan. Elämän kylmät tosiasiat ovat runoutta, ja ikuisuutta kohti pyrkivä taistelu on kuin kaunis koreografia.

Tätä tanssia en maalaa havainnosta tai referenssikuvasta, vaan kaikki kuvat perustuvat lopulta muistikuvaan. Kuvissa sekoittuvat kaikki ihmiset, tilat, aistit, kosketukset ja kuiskaukset. Loppujen lopuksi maailmankuvamme on menneisyyteen perustuvan mielikuvan varassa. Se on hyvin arvokas ja painava, mutta toisaalta paperinohut. Se on referenssikuvani ja luotan siihen, että se on vääristynyt, värittynyt ja sekoittunut. Kun muistilokeroiden nimikyltit pyyhitään pois ja vaikka mikään ei häviä, eikä mitään ole enää olemassa, jäljelle jäävät päällekkäin sekoittuvat nimettömät kuvat meistä kaikista. On vapauttavaa kun maalauksen mallina on kaikki ja ei kukaan.

Maalaan ihmistä kuten näen sen tai näen ihmisen niin kuin olen kasvanut sitä maalaamaan. En tiedä kumpi oli ensin. Näen ihmisen samanlaisena kuin muut muodot, jotka kasvavat maasta. Vaikka kuviani voi kutsua esittäviksi, näen ne abstrakteina kuten maalauksen ulkopuolisen todellisuuden. On tietysti tärkeää, että asioilla on nimensä, mutta haluan nähdä joko niin laajasti että kaikki on yhtenäistä, nimetöntä, tai niin tarkasti, että näkisin pinnan alle, tilaan, jossa ei ole vielä tai enää merkityksiä. Pohjimmiltaan haluan oppia näkemään tarkemmin. Maalaaminen on siihen hyvä harjoitus. Se on myös yritys tavoitella pakenevia kuvia, hidastaa aika ja ennen kaikkea nähdä todellisuus alastomana.

 

Muodoton maa

Olemassaolo itsessään on arvokasta ja luonto yliluonnollinen. Elämä yrittää selvitä ja kehittyä, eikä luonto esitä mitään. Missään ei pohjimmiltaan ole ulkopuolelta tullutta merkitystä, eikä mikään todellinen ole luonnosta irrallista tai luonnotonta. On jännittävää myöntää tietämättömyytensä ja yrittää nähdä asiat sellaisenaan, ilman nimiä tai suuntaa. Yhteisen alkuperän ja päämäärän, muodottoman maan välissä me olemme kuvia tuottavia välikäsiä. Kuviin, joita tuotamme ja todellisuuteen, joita kuvat heijastavat, tietoisuudelle jää avoin mahdollisuus liittää käsitteitä ja ajatuksia, tai sillä on mahdollisuus nähdä ne pysähtyneessä tilassa ennen ajatusta.

Minulle maalaus on tila, jossa voimme olla yhtä aikaa elossa ja kuolleita. Se on aika, jossa ei ole vielä tai enää merkityksiä, käsitteitä, sanoja tai tottumuksia. Tämän tyhjyyden näen pohjimmaisena kerroksena kaiken taustalla. Haluan kaivaa sen esiin kuvillani ja ohjata huomion olemassaolon itseisarvoon, joka löytyy joka hetki kaiken alta, sanojen ja elämäntarkoitusten alta.

Jos valokuvaus on liikkeen pysäyttämistä ja katoavan tallentamista, maalaaminen on liikkumista ja pysyvän kadottamista. Maalaamisessa liikutaan joskus edestakaisin tai kehässä, kunnes kuva katoaa. Usein siinä ei pysty pysäyttämään sitä mitä haluaisi, vaan pitää luopua ja kaivautua syvemmälle. Maalaaminen on koettelua ja etsimistä. Sen on oltava valmiina elämään, liikkumaan ja luomaan nahkansa. Valokuvassa valo antaa muodon, mutta maalaus perustuu varjoille, joita se yrittää tehdä näkyviksi, kuten pimeydessä heräävä mielikuvitus. Mieli on valo varjoissa, joka paljastaa ja vapauttaa piilotetut ja vaimennetut kuvat.

 

Reima Nevalainen
Porvoo, tammikuu 2016